Terveyden juurisyyt puiden siimeksessä

Meidän tulisi ymmärtää paremmin terveyden ja sairauden juurisyyt. Tällöin terveysalan työ olisi motivoivampaa ja tuloksellisempaa, houkuttelevampaa ja vaikuttavampaa. 

Terveydenhuollon ylle on valunut synkkä peitto, ongelma, joka syö resurssit ja sammuttaa työn vaikuttavuuden. Uupumus on oire, joka sattuu olemaan myös emotionaalisen trauman tunnusmerkki. Ongelma ei koske pelkästään terveydenhuoltoa, mutta on siinä erityisen viheliäinen. Kapea putki mistä katselemme, on poistettava. Aloitetaan nostamalla katse, laboratorioarvoista, mikroskoopista ja yksityiskohtaisista terveyslomakkeista, luonnolliseen kokonaisuuteen! Noidankehän murtamiseksi tarvitaan vaikuttavuutta, eikä lässytystä. Tosiasioiden tunnustaminen on ollut Paasikiven viisautta, joka otetaan nyt käyttöön.

Sairauden pelosta terveyden vankistumiseen

Kaikki lähtee asenteesta. Miten ajat ovatkin tällaiset? Aiemmassa maailmassa, urani alkutaipaleella käytettiin diagnoosia nimeltä hypokondria, sairauden pelko. Nykyisin se tuntuu vaivaavan kokonaisia kansakuntia. Uhkakuvien revittelyä, huolestumista tai suoranaista pelottelua. Syyllistämistä. Tarttumista tehottomiin toimiin. Ei enää parantumista ja vaan pysyvin lääkityksin hankittua ”hyvää hoitotasapainoa”. Kuka haluaa enää töihin. Ja työntekijät uupuvat eikä kukaan tunnu näkevän ratkaisuja ja ulospääsyä hypokondrisesta putkesta, josta on tullut terveysteollisuuden bisnesidea.

Kokonaisuus ja kone

Sanonta, ettei näe metsää puilta on vanhentunut, enää ei nähdä edes puita, vaan kone. Asenteet ovat tämän mukaiset. Sama vaivaa psykiatriaa, jossa ei ymmärretä mitä ovat tunteet. Mikä on niiden evolutiivinen tehtävä ihmisen elämässä? Nähdään vain kone, jolla ei ole näitä evoluution koulimia ja suomia apuja. Ihaillaan uutta konetta, siinä meille malli, kuinka elää. Tehokkaasti ja tunteitta. Irrallaan muusta luonnosta. Riistäen muuta luontoa.

Kone ei kuitenkaan ole malliesimerkki, se on renki. Sillä ei ole mitään ideologiaa, jonka mukaan se elää. Paitsi se, jonka ihminen on siihen istuttanut. Onko kone ihmisen kuva? Onko koneesta tullut idoli? Miten kone tämän kokee? Onko täysin koneellistetussa työyhteisössä ryhmähenki virheetön? Terveydenhuollolta on kadonnut sielu. Luonto yritetään korvata teknologialla ja rahalla, eihän sellainen edes voi onnistua. Tässä nyt ei puhuta edes vielä siitä, että ihminen joutuu tekemään työnsä vastoin omaa etikkaansa. Onko ratkaisu silloin robotti? Poistetaan etiikka ja tunteet, koska ne häiritsevät terveyttä! Myös tieteen kenttä on kapeutunut samassa suhteessa. Vain hyvin pieni osa siitä mikä tiedettä on, saa kutsua ”todelliseksi tieteeksi”.

Kokonaisnäkemys jos mikä tuntuu ajastamme puuttuvan, ainakin jos seuraa mediaa. ”Asiantuntija on huolissaan…” …kaikenlaisista yksityiskohdista. Nykyisin tuntuu, että nimenomaan terveellisempää olisi olla seuraamatta. Jatkuva huolipuhe puuduttaa tunteita. Vaistomainen reaktio on suojautua ja vetäytyä. Se, että on irrallaan tästä tunteiden ”aarrearkusta”, sairastuttaa ihmisen. Mediapaasto saattaa olla seuraava kansallinen hittiresepti!

Minulle terveyden vaaliminen on iloinen asia. Kaikki mitä sen hyväksi voi tehdä hymyilyttää ja voimaannuttaa. Se tuntu, kun terveys karttuu ja kehossa on virtaa. Virtaava vesi ja palava liekki inhimillisessä muodossa. Inspiroiko se, kun hoidetaan laboratorioarvoja, numeroita. Tai katse kiinnitetään tiukasti lääkepurkkiin tai kalliiseen kuvantamislaitteeseen. Tai keskitytään seulontatutkimuksiin, joista tulee hirvittävä määrä vääriä positiivisia tuloksia, ja näin tuottavat lisää pelkoa ja huolta, enemmän kuin koko investoinnista on hyötyä.

Useimmat fiksut ihmiset haluavat ymmärtää kokonaisterveyttään ja aktiivisesti vaikuttaa siihen; eivät noudattaa mekaanisesti ylhäältä tippuvaa tietoa, vaan soveltaa sitä omaan elämään luovasti ja tuloksellisesti, ennen kaikkea ilolla. Mutta entä jos kokonaisuus on hukassa kollektiivisesti, ja myös tieteentekijöiltä?

Evoluutiobiologia

Olemme eläimiä. Meillä on oma evoluutiohistoriamme, lajityypilliset heikkoutemme, joista yksi on nyt äitynyt vaikeaksi. Kollektiivinen kapeakatseisuus, ryhmäilmiö, joka tarttuu kuin virus nyt tiedotusvälineestä toiseen, somesta kolmanteen. Mietin sitä, onko ihmisellä ollut kautta historiansa luontainen, lajityypillinen paine tai tarve olla jatkuvasti ns. ”ajan hermolla”. Vai onko se tämän aikamme kotkotuksia: kaupungistuvaan, teollistuneeseen ja rikastuneeseen, siis länsimaiseen elämäntapaan liittyviä harha-askelia, joka korvasi aiemmat pienen piirin, kyläyhteisön iltanuotiot. Tuntuu, että siitä on nyt enemmän haittaa kuin hyötyä, ja kuten lääkärin, meidän kannattaa nämä aina, joka kerta omakohtaisesti punnita.

Lääketieteen vahvuus ja heikkous on vahva yksityiskohtien tuntemus. Se todellakin tuntee erinomaisen tarkkoja yksityiskohtaisia tietoja, vaikkapa geeneistämme. Kuitenkin kun tarkastelemme kompleksista systeemiä, kuten ihmistä, luontoa tai ihmistä luonnossa, on tärkeä huomioida kokonaisuuksia, sekä myös ajallista perspektiiviä. Uusi suunta on ajatella ymmärrettävää terveyttä evoluutiohistorian perspektiivissä. Pidän henkilökohtaisesti tieteessä arvossa pitkittäisiä, vuosien mittaisia seurantatutkimuksia. Mieluummin todellisen elämän (real life) dataa kuin laboratorio mallinnusta. Ei meillä niin kiirettä ole, kun tunnumme joka tapauksessa toistavamme samoja virheitä vuodesta toiseen. Onko sitä paitsi ”kiireen tuntu” muotia ts. kulttuurievoluutiota, vai ihan biologista lajityypillistä käyttäytymistä?

Pyörää ei tarvitse keksiä uudelleen, riittää kun vaihdetaan katsantokantaa. Meillä on paljon tiedettä, joka pintajulkisuutta seuraavan koneenkäyttäjän näkökulmasta jää katveeseen, puiden siimekseen ja lojuu siten sangen käyttämättömänä. On sangen hyödyllistä juuri tässä ajassa käyttää tieteellistä ymmärrystä laajasti! Eli: miten kapeakatseisuus onkaan teoreettisesti liitettävissä tunnetiloihin, joita luonnehtii tarve puolustautua. Sellaisiin tunnetiloihin kuin pelko, paniikki ja viha. Tai lamaannus, joka ei ole yhtä tunnettu, mutta käyttökelpoinen kuvaamaan uupunutta aikaamme. Nämä tunnetilat ovat myös käyttökelpoisia, jos on tarve esimerkiksi hallita suurta ihmisten joukkoa informaatiolla.

Luontomme

Miksi puisto on niin tärkeä kaupunkilaiselle? Miksi suomalaiset lähdemme joukolla mökille viikonlopun viettoon? Koska tämä edelleen on geneettisen varustuksemme (genomin) kannalta kutsuva ja siis luontainen ympäristömme. Jos ajatellaan riittävän pitkäjänteisesti: ihminen on lajina viettänyt yli 99% evoluutiohistoriastaan täysin epäurbaanissa ympäristössä. Kuulumme luontoon ja sen kiertokulkuun, vaikka ihmislajille luontaisessa kaikkivoipaisuuden tunteessa (hybriksessä) kuvittelemme siitä irtautuvamme. Tämän ei tarvitse tarkoittaa romantisoitua ”paluuta kivikaudelle”, tietenkään, vaan sitä, että huomioimme paremmin luonnollisia vaihtoehtoja ja ymmärrämme niiden mittaamattoman arvon. Ne ovat usein myös taloudellisesti kevyempi vaihtoehto kuin roimaa infrastruktuuria ja välineistöä kaipaava terveysteollisuus. Luontokosketus ja sen kustannustehokkuus voi kohottaa myös digitalisoituun informaatioähkyyn vaipuneen työuupuneen mieltä.

Luonto on rauhoittava ja vastaa ihmisen genomiin kätkeytyvää tarvetta. Metsästäjä-keräilijän ominainen, luontainen vuorovaikutusympäristö (meissä edelleen vahvasti) määrittelee sen, mikä koetaan intuitiivisesti toimivaksi ja tarpeelliseksi. Tarvitaankin turvallinen ja ymmärrettävä ”vastapaino” sille, että olemme viime vuodet eläneet erilaisten pelkojen ja siten kohtuuttomasti kuormittavan ympäristön paineissa. Ratkaisu on tavallaan vanha ja aina olemassa ollut, mutta siitä voi tulla uusissa muodoissaan perin houkutteleva. Se voi olla työntekijöitä ja potilaita inspiroiva ja yhteisesti kaikille terveysvaikuttava.

Ulos

Yksi helpoimmista ”luontoperustaisista terveysratkaisuista” (nature based health intervention) on yksinkertaisesti lähteä ulos. Tällä on osoitettavissa jo huikeita terveysvaikutuksia. Infrapunasäteily, joka heijastuu auringonvalosta puunlehvästöjen kautta tuottaa mitokondrioterveyttä, puhdistaa solujamme hapetuksen rasituksilta ja auttaa niitä ”kiertotalouteen”. Nämä solujemme ”energialaitokset” elvyttävät uupuneen elimistön. Puhumattakaan D-vitamiinin monipuolisista terveysvaikutuksista, lukuisiin eri sairauksiin. Auringonvalo on piristävää ja yleensä ilmaista. Eikä tämä ole mikään outo juttu, vaan loogista kenelle tahansa, kun hieman tarkastelemme ihmisen evoluutiohistoriaa ja lajimme maantieteellistä levinneisyyttä! Ikääntyvän väestön maassa, esimerkiksi dementian ehkäisyn kannalta voi olla kaikkein tärkeintä, ei suinkaan keksiä uusia lääkkeitä, vaan viedä ikäihminen luontoon. Siitä nautimme kaikki yhdessä.

Uloslähtemisessä, ”ihmisten ilmoille” saattaa lisäksi yhtä aikaa toteutua niin sosiaalisuuteen, ihmisten kohtaamiseen liittyvät terveyshyödyt kuin myös liikuntaan liittyvät, jotka ovat ilahduttavasti nousseet viime aikoina julkiseen keskusteluun. Se, kuinka dementiaa voidaan kustannustehokkaasti vähentää, voi lopulta olla melko yksinkertaista. (Ghehremani, & 2023) Jostakin syystä vain viranomaissuositukset D-vitamiinille pysyvät vuodesta toiseen matalina, kaikesta aiheeseen liittyvästä tieteestä huolimatta?

Auringonvalo on yksi keskeisimmistä avaimista hyvään terveyteen, vaikka nykyisestä julkisesta keskustelusta voisi toisin päätellä. Tämä on näin evoluutiobiologian harrastajalle aika erikoinen väite. Eikö ihminen muka olisi lajina miljoonien vuosien aikana sopeutunut auringonvaloon? Luultavasti aivan turhaan on ihmisiä peloteltu myös auringonvalolla viime vuodet. Koska kokonaisuus, ”nettotulos” jää aurinkoa vapaasti ja avoimesti ottavalla selvästi plussan puolelle. Tässä mielessä ”ympäristösuhteessamme” iso muutos tapahtui evoluutiomme aivan viime metreillä pari sataa vuotta sitten, siirryttiin päiväajaksi tehtaisiin töihin, länsimaisissa yhteiskunnissa. Siksi me vaaleaihoiset länsimaalaiset edelleen tottumattomana auringonvaloon ihomme poltamme, missä se terveysongelma piilee. Niin sanottu teollinen vallankumous ja ”siistit sisätyöt” keskellä päivää, olivat siinä mielessä negatiivisesti terveysvaikuttavia. Jatkuvasti yhä vähemmän vietämme aikaa ulkona! Auringonvalon puute on yksi suuri terveysongelma.

Kun tutkittiin isossa lähes 30 000 ihmisen pitkässä 20 vuoden seurantatutkimuksessa Ruotsissa, auringossa aikaansa paljon viettäneet pärjäsivät paljon paremmin, kun huomioitiin koehenkilöiden kokonaiskuolleisuus. (Lindqvist, & 2014) Lääketieteen heikkous on usein juuri siinä, että tutkitaan vain yhtä sairautta kerrallaan! Kokonaisuus ratkaisee. Ei ainoastaan sairauksia parantamalla, vaan lisäämällä terveyttä ja vastustuskykyä, kollektiivista resilienssiä, parannamme kansanterveyttä. Vahvistamalla ihmisen kehoa, eikä seulomalla sairauksia. Vähän tunnettu elämäntapalääketiede kunniaan.

Luontoa monessa muodossa

Tuntemattomampaa suurelle yleisölle lienee suoranainen kirjo erilaisia eläinavusteisia terapiamuotoja. Ne toimivat monelle emotionaalisesti traumatisoituneelle ihmiselle hämmästyttävänä porttina uudenlaiseen turvallisuuden kokemukseen. Tämä on aivan loogista, jos ajattelee, että traumatisoituneet ovat yleensä saaneet haavansa suhteessa toiseen ihmiseen. Eläinavusteisuuden voi evolutiivisesti ymmärtää siis olevan luonnon kohtaamista toisten eläinten muodossa. Edelleen voidaan jatkaa samaa ajatteluketjua pitkin: toisen ihmisen kohtaaminen on myös luontoelämys, verrattuna robotin tai tekoälyn kohtaamiseen. Mutta, kuten tunnettua, nämä ihmissuhteet, ovat yllättävän komplisoitunut alue monelle, ja erikoistapaus meille kaikille. Sillä ihmislajin kaikkein huomiota herättävin piirre on hypersosiaalisuus. Mainittakoon tässä, että yksi traumatisoituneen ihmisen perustavista juuttuneista tunnetiloista on pelko.

On jäsennettävissä kaksi pääasiallista syytä, miksi uuvumme. Ensimmäinen on se, mistä olen jo pari vuosikymmentä hankkinut elantoni, eli emotionaalinen trauma menneisyydessä, lapsuudessa. Toinen on henkilökohtaisesti uudempi tulokas: genomiviive, (engl. genome lag), joka tarkoittaa sitä epäsuhtaa, joka vallitsee ihmisen genomin ja modernin ihmisen ympäristön välillä. Kaikkine digitaalisuuksineen ja koneellistumisineen meinaa hukkua perustava tarve kohtaamiseen ihmisten ja muun luonnon välillä, yhtä lailla kuin myös jopa lajitovereiden kesken luomuna. Sellainen, joka perustuu yhteiseen ymmärtämiseen, iloon ja luottamukseen. Näiden molempien kahden tieteellinen tutkimus voisi lähteä kukoistamaan, mutta edellytyksenä on kokonaisuuksien parempi arvostus ja ymmärtäminen!

Mitä nyt?

On aika vaihtaa suuntaa. Ehkä olemme tämän vuosituhannen puolella kulkeneet vallan vikasuuntaan, jonka seurauksena terveydenhuollon työntekijät kaikkoavat? Pelkästään palkkapussin täytteellä ongelma ei korjaannu. Itse työn täytyy olla palkitsevampaa ja motivoivaa, muuten emme ole kestävällä tiellä. On syytä hakea vetovoimatekijät ja uudet arvot, jolla saamme ihmiset luonnostaan kiinnostumaan parantavasta työstä terveyden kentällä. Onko mikään lopulta niin riemastuttava kokemus kuin paranemisen mullistava muutos elämässä. Meillä on siis, periaatteessa, sopivalla asenteella lähestyttäessä valtavan kiinnostava ala käsissä, mutta: ”ei enää inspiroi”. Terveydenhuollon kriisiä tulee purkaa sillä ajatuksella, mikä työntekijöitä motivoi! Mahdollisuus lisätä todellista vaikuttavaa alan vetovoimaa, joka nyt on pahoin kärsinyt peruskansalaisten silmissä. Työntekijöiden, niin sote-alalla kuin kaikilla hyvinvointiin liittyvillä aloilla, työviihtyvyyden ja heräteltävän motivaation kannalta ovat luontolähtöiset interventiot kestävä ja etten sanoisi luonteva vaihtoehto.

Länsimaisen elämäntavan yksi keskeinen ominainen piirre vaikuttaa tänä päivänä olevan lääkkeiden syönti. Aivan kuin se kuuluisi ihmisenä olemisen lajityypillisiin piirteisiin, kuten syöminen. Pohdin, korvaako lääkkeiden teknologia jotakin sellaista, mitä metsästäjä-keräilijän luontomme mukaisesta elämästä puuttuu? Onko meidät kasvatettu uskomaan, että pilleripurkista löytyy terveys tai peräti totuus? Lääkkeet oletettavasti vastaavat johonkin todelliseen ja syvältä kumpuavaan turvallisuuden tarpeeseen. Tai ne on markkinoitu näin. Sellaiseen tarpeeseen, joka yhä maallistuneemmassa yhteiskunnallisessa elämässä uupuu. Onko koneesta pullahtava pilleri korvannut toisen ihmisen, uskonnon ja luonnon?

On aika tuoda luonnon voima käytäntöihin saakka; kohtaamisen ilo ja parantumisen toivo terveydenhuoltoon! Muuten loppuvat työntekijän voimat tai työntekijät.

Kirjoittaja

Anssi Leikola

Trauma-asiantuntija, psykiatrian erikoislääkäri, kirjailija, evoluutiobiologian harrastaja

Peaceful Impact Publisher Oy

Blogi-kirjoitus on osa luontolähtöisten menetelmien käyttöönottamisen tueksi toteutettavaa viestintäkampanjaa, josta vastaavat maaseutupolitiikan TUUMA- ja HYMY-verkostot sekä Green Care Finland ry.